Etusivu | Kirjautuminen | Koulutusresurssit
Yhteystiedot | Palaute

Pedagoginen muutos -verkkojakson yhteenveto 2004

Koostanut Riikka Hautala

1. Johdanto

Pedagoginen muutos -verkkojakson (10.5. - 6.6.2004) tavoitteena oli syventää TieVie-asiantuntijakoulutuksen aloitusseminaarissa Oulussa käsiteltyjä aiheita. Verkkojakson työskentely avattiin jo lähiseminaarissa pohtimalla vertaisryhmissä ongelmia ja haasteita omaan kehityshankkeeseen liittyen.

Jakson aikana osallistujat täsmensivät omaan kehittämishankkeeseensa liittyviä ongelmia ja käsittelivät hankettaan analyyttisesti pedagogisen muutoksen näkökulmasta. Jakso kesti kuukauden ajan, ja se eteni kolmessa vaiheessa. Jakso toteutettiin Discendum Optima -oppimisympäristössä, jossa osallistujat keskustelivat omista kehityshankkeistaan. Keskustelu tapahtui valitun teeman alla, joka liittyi oman hankkeen pedagogiseen ilmiöön, tapaukseen tai ongelmaan. Tavoitteena oli keskustelun avulla edistää hankkeiden kehittelyä. Osallistujat kysyivät, kommentoivat ja esittivät erilaisia argumentteja teemojen alla. Jakson toteutuksesta vastasi Oulun yliopisto.

Jakson aikana työskenneltiin sekä vertais- että juonneryhmissä. Työskentely pohjautui verkkokeskusteluihin sekä vertaisryhmäopponointeihin. Jakson päätteeksi osallistujat laativat omaan hankkeeseensa liittyvän suunnitelman, jossa he pyrkivät selkiyttämään hankkeeseensa liittyvää pedagogista ideaa, ongelmaa, haastetta tai estettä. Lisäksi osallistujat luonnostelevat hankkeensa toteutukselle aikataulun ja palautteenkeruusuunnitelman.

Keskusteluvaiheeseen osallistui 134 osallistujaa. He tulivat 18 eri korkeakoulusta ja edustettuina olivat lähes kaikki tieteenalat.

Teemakeskustelualueella lähetettiin jakson aikana 664 viestiä. Viestit jakautuivat teema-alueittain seuraavasti:

Asiantuntijuuden jakaminen, merkitysneuvottelu 172 viestiä
Autenttisuus 3 viestiä
Autonomia / itseohjautuvuus 58 viestiä
Avoimuus 7 viestiä
Dialogi / vastavuoroisuus 15 viestiä
Kriittisyys 13 viestiä
Reflektio 9 viestiä
Sitoutuminen / motivaatio 227 viestiä
Ongelmakeskeisyys 15 viestiä
Yhteisöllisyys, tiimityö 76 viesti

Asiantuntijavieraina olivat Erna Kentala (HY), Piritta Leinonen (OY), Liisa Ilomäki (HY), Kati Mäkitalo (JY), Kimmo Antila (OY), Jorma Tynjälä (JY), Minna Lakkala (HY), Leena Kuurre (OY), Berit Peltonen (HKKK), Aino-Maija Hiltunen (HY) ja Sinikka Sahi (HY).

2. Asiantuntijuuden jakaminen, merkitysneuvottelu

Asiantuntijuuden jakaminen -teemakeskustelualueella käytiin keskustelua siitä, miten tuoda näkyviin yliopistoissa tuntematonta ja piilossa olevaa asiantuntijuutta. Aihetta pidettiin erittäin ajankohtaisena ja useilla oli siitä kokemuksia omassa korkeakoulussa. Keskustelussa pohdittiin, millaisia sähköisiä välineitä asiantuntijuuden jakamiseen voisi käyttää.

Oppimisympäristöt todettiin hyviksi foorumeiksi asiantuntijuuden jakamista varten, koska niissä voi jakaa dokumentteja ja kommunikoida muiden kanssa. Oppimisympäristöjä voidaan käyttää paitsi kurssien järjestämiseen myös muuhun opetukseen, kuten tutkimustyöhön ja työryhmätyöskentelyyn.

Keskusteluissa käytiin läpi verkkokurssien toteuttamiseen liittyviä näkökulmia ja ongelmia. Avoimuuden periaatetta kurssin aikana pidettiin tärkeänä, jotta opiskelijat pääsevät näkemään toisten töitä ja sitä kautta saamaan ideoita omiin töihinsä. Lisäksi on hyvä, jos verkkojakson alussa opiskelijat esittelevät itsensä, jotta keskustelu sujuisi luontevammin. Keskustelussa oltiin yhtä mieltä siitä, että aluksi kannattaa olla jämäkkä ja strukturoida opiskelijoiden toimintaa, koska yhteisen tiedonrakentelun kulttuurin omaksuminen vie aikaa. Näin opiskelijat saavat tukea verkossa toimimiseen.

Yhteistyön hyödyntämistä opetuksessa pidettiin hienona asiana. Tällaisen yhteistyön pohjana on keskeistä selvittää:
a) mitkä ovat oman opetuksen keskeiset tavoitteet
b) omat ydinosaamisalueet
c) ne alueet, joissa osaamisessa on puutetta
d) ne tahot, joilta on saatavana haluttua asiantuntijuutta
e) mahdollisuudet, niin henkiset kuin aineellisetkin, yhteisiin hankkeisiin.

Yhteistyön kannalta loistavana ideana pidettiin seuraavaa:

"Tulen keräämään tietoa suoraan kurssinvetäjiltä, käymällä läpi kurssipalautteita sekä aktivoimalla kurssit jotka löytyvät WebCTn back-up tiedostoista. Kurssit kerätään ja järjestetään meidän ns. kurssi-arkistoon. Arkisto on tietokanta jossa kursseja voi hakea eri hakukriteereillä."

Keskusteluissa kävi ilmi, että asiantuntijuuden jakaminen monitieteellisessä ryhmässä on haastavaa. Pohdinnan aiheena oli, miten hoitaa kurssien sisällöllinen koordinointi. Miten voitaisiin lisätä opettajien vuorovaikutusta? Myös yhteisen kielen löytäminen monitieteellisessä ryhmässä todettiin hankalaksi. Keskustelussa ratkaisuksi muodostui ehdotus "Opettajien ohjaaminen verkkotaitoihin" -jaksosta, jossa eri alojen opettajat pääsisivät keskustelemaan oppimis- ja opetuskäsityksistä sekä etsimään yhteisymmärrystä termien käytöstä.

Keskusteluissa pohdittiin, että käytettäessä verkkoalustaa asiantuntijuuden jakamiseen, olisi hyvä, ettei käyttö perustuisi ulkoiseen pakkoon. Toisaalta opiskelijoita voi olla vaikea saada mukaan keskusteluun ilman, että vaaditaan, että kaikkien on käytävä keskustelupalstalla. Yksi osallistuja oli päättänyt käyttää puheenjohtajaa keskustelun lisäämiseksi. Puheenjohtajan käytöstä oltiin montaa mieltä ja eräs opiskelija tiivisti hyvin ajatuksensa asiasta:

"…jos sitä käytetään, täytyy miettiä tarkasti hänen roolinsa. Sen pitäisi olla innostaja, ehkä yhteenvetäjä ja varottava kovin keskustelua ohjaavaa ja dominoivaa puheenjohtajaa."

Asiantuntijuuden jakamista edistää keskustelijoiden mukaan myös se, että ihmiset tuntevat toisensa. Lisäksi on tärkeää oppimisen kannalta, että asiasta keskustellaan riittävän syvällisesti. Aikaa ongelmien ratkaisemiseen pitää olla riittävästi. Ongelmalähtöistä työskentelytapaa pidettiin hyvänä, erityisesti sellaista, missä ryhmä pohtii ongelmaa ensin itsekseen ja vie sen jälkeen kysymyksen asiantuntijan pohdittavaksi.

Asiantuntijuuden jakamisen ongelmana nähtiin, että opetusorganisaatiossa opettajat eivät useimmiten ole kovin hyvin perillä toisten pitämien kurssien sisällöistä, toimintatavoista, materiaaleista ja muista käytännöistä. Merkittävänä haasteena pidettiin, kuinka asiantuntijuuden jakaminen onnistuu käytännön tasolla. Kuinka halukkaita opettajat ovat jakamaan materiaaliaan, miten tekijänoikeuskysymykset ratkeavat jne. Tvt:stä ajateltiin olevan tässä apua.

"Tvt:n avulla voitaisiin mielestäni ihannetapauksessa helpottaa niin opettajien, hallinnon kuin opiskelijoidenkin työtä. Jos nähdään se vaiva, että asiantuntijuutta (materiaalit ja toimintatavat) ulkoistetaan digitaaliseen muotoon ja tallennetaan esimerkiksi johonkin oppimisympäristöön, miksipä asiaa ei voisi ajatella hieman pidemmälle."

Keskustelijat olivat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että pelkkä tekniikka ei auta, vaan tarvitaan myös "yhteen hiileen puhaltamista".

"Tekniikan avulla on mahdollista luoda edellytykset yhteisöllisyydelle (esim. eri järjestelmien integrointi, materiaalivarannot), mutta ilman sitoutuneita käyttäjiä ei tilanne muuksi muutu."

Yksi osallistuja oli havainnut asiantuntijuuden jakamisessa toimivaksi menetelmäksi hyvien esimerkkien ja toimivien käytäntöjen esittelemisen. Hänen mukaan opettaja voi parhaiten opettaa toista opettajaa tällaisissa asioissa.

"Tärkeää olisi lisätä opettajien tietoisuutta siitä, että asiantuntijuuden jakaminen ei ole itseltä pois.."

Tiedonhankinnan ja informaatiolukutaidon opetukseen liittyvät haasteet haluttiin tuoda esille.

"Opetusministeriö on asettanut lähivuosien tavoitteeksi tietoyhteiskuntavalmiuksien luomisen kaikille aloille. Virtuaaliyliopiston kehittämistavoitteet edellyttävät laaja-alaista ja monipuolista osaamista verkkoympäristössä. Tavoitteena on, että jokaisella yliopistosta valmistuvalla on taito hankkia luotettavaa tietoa kaikkia relevantteja tiedonlähteitä hyödyntämällä sekä kyky työskennellä verkkoympäristössä."

Keskustelussa korostettiin, että tiedonhankinnan koulutus on kirjastojen eräs tärkeimmistä osaamisalueista. Ongelmana nähtiin, että

"…näitä palavereja ja seminaareja järjestetään vähän sisäänpäin lämpiävästi: pelkkää kirjasto- ja tietopalveluporukkaa kaikissa tilaisuuksissa, kaikissa aina samat naamat. Missä ovat opettajat? Miten pohtia yhteistyön kehittämistä opettajien kanssa, jos ainuttakaan opettajaa ei ole paikalla?"

Vuorovaikutuksen lisäämisestä kirjaston ja ainelaitosten välillä esitettiin muutamia ideoita. Yksi oli, että kirjaston henkilökunta voisi ottaa opettajiin yhteyttä ja käydä heidän kanssaan keskusteluja ja siltä pohjalta koota yhteen sellaisia ongelmakohtia, joita he ohjauksessaan kokevat lähteiden hankinnan ja käytön kannalta. Lisäksi ehdotettiin, että opettajille mainostettaisiin sellaisista uusien tiedonhankintamenetelmien hyödyistä, joista he saattaisivat innostua.

Toimintatapojen muuttaminen

Seuraava kysymys herätti paljon ajatuksia:

"Miten saada ajettua läpi toiminnan tasolle uudet toimintatavat, jos se edellyttää toimijoilta totuttujen toimintatapojen muuttamista ja uuden opiskelua?"

Toimintatavan muuttamisessa tärkeänä nähtiin itse toimijoiden ottaminen mukaan muutosprosessiin, muutosta ei pidä lähteä yrittämään ylhäältä alaspäin. Muutosta edistää myös se, jos uudesta toimintatavasta voidaan esittää olevan jotain etua, esimerkiksi rahan säästöä tai lisääntynyttä yhteistyötä. Muutoksen läpivieminen vaatii lisäksi hyvää johtajaa, koska johtamisella on suuri vaikutus työilmapiiriin.

Edelliseen liittyen heräsi kysymys, kuinka saada kiireiset yliopisto-opettajat kiinnostumaan verkkostrategioista? Tärkeänä nähtiin se, että verkko-opetuksen täytyy antaa jotain lisäarvoa oppimiseen ja opetukseen. Verkkoa ei tule käyttää vain verkon vuoksi ilman pedagogista pohjaa. Myös sitä pohdittiin, miten saada perusteltua organisaation henkilökunnalle tieto- ja viestintätekniikan käytön lisäämisen ja sillä saavutettavan hyödyn tai lisäarvon.

"Saavutettavan hyödyn ja lisäarvon pitää yleensä puhua itse puolestaan, ei sitä oikein muuten voi perustella..".

"Hyödyn ja lisäarvon tunnistamiseen liittyy myös luottamus siihen, että työorganisaatio varustaa henkilöstönsä riittävin voimavaroin muutoksen toteuttamisessa. Luottamusta luo esim. konkreettinen kuvaus siitä, millaista tukihenkilöstöä, koulutusta, vierihoitoa, laitteistoa, ohjelmistoa muutokseen mukaan lähtevälle henkilöstölle on tarjolla."

Keskusteluissa etsittiin myös vastauksia siihen, kuinka perinteisen opetuksen opettajat voisivat hyödyntää verkkoa opetuksessaan? Kysymykseen tuli useita ehdotuksia:

"Perinteisen tyylin opettajille on paljon iloa verkkopohjaisista oppimisympäristöistä ja alustoista. Oppimisympäristön kautta voi helposti jakaa materiaalia kaikille opiskelijoille, siellä voi pitää myös keskustelupalstoja, jossa opiskelijat pohtivat aiheen ongelmia tms."

"Verkko-opetuksen etuna on myös helppous (mahdollisuus) käyttää muuallakin tuotettuja materiaaleja eli ihan kaikkea ei tarvitse keksiä tai tuottaa itse."

Kielten opettaminen verkossa

Opetuksen uudistajat II juonteessa käytiin vilkasta keskustelua kielten opettamisesta verkossa. Kieltenopetuksen erityisluonnetta luonnehdittiin seuraavalla tavalla:

"Kielikeskusopetuksella on luonnollisesti oma erityisluonteensa. Aineopetuksesta se eroaa sikäli, että sen kohteena ei ole niinkään kieliTIETO vaan kieliTAITO. Kielitiedolla tarkoitan kieleen liittyvää tietoa, esim. kielioppi, kielitaidolla vuorostaan kykyä ymmärtää kuultua ja luettua sekä ilmaista itseään suullisesti ja kirjallisesti."

Verkon käyttömahdollisuuksia kielten opetuksessa pidettiin laajana, mutta pohdittiin myös verkon ongelmallisuutta etenkin suullisen kommunikoinnin ja kielen lausumisen opettelussa. Järjestettäessä kielten kursseja verkossa onkin otettava huomioon kurssin taso ja tyyppi. Toisaalta verkko on nopea väline oppia uusia sanoja ja erityissanastoa esimerkiksi lukemalla verkkolehtiä. Verkko on myös väsymätön kielitiedon opettaja: samat tehtävät voi kerrata uudelleen, mikä on etu paperiversioon nähden. Lisäksi verkko poistaa erehtymisen pelon ja palaute on välitön, kun kontaktiopetuksessa palaute tehtävistä tulee parhaimmillaankin parin päivän päästä.

Keskustelulistalla pohdittiin myös asiantuntijuuden jakamisen ongelmia, joissa tekninen osaaminen vaatii suurimman osan ajasta ja pedagogista asiantuntijuutta ei jaeta. Keskustelussa kävi kuitenkin ilmi, että kun tekniikkaa on opeteltu aikansa, alkaa kiinnittää enemmän huomiota verkkopedagogiikkaan.

Kysymystä verkkomateriaalien ja oppimiskäsitysten suhteesta pidettiin keskeisenä.

"Nimenomaan mielekkäiden opiskelu- ja opetusstrategioiden miettiminen verkkoympäristöjä ja - materiaaleja suunniteltaessa on kai se, mihin käytännössä pyrimme, vaikka oppiminen, erilaisista tilanteista selviytyminen, onkin perimmäinen tavoite toiminnassamme opettajina."

Pohdinnan aiheena oli, kuinka hyvin verkkomateriaali ja kurssit palvelevat nykyisiä oppimiskäsityksiä.

" Jos kielessä materiaalit ovat hyvin mekaanisia niin sittenhän ollaan vielä behavioristisella tiellä, eikö vain? Tärkeä kysymys on, mihin suuntaan haluatte verkkomateriaalien ja kurssien kohdistuvan, sosiokonstruktiviselle vai?"

Tärkeänä pidettiin, että opettajat keskustelisivat omista oppimisnäkemyksistä ja opetusnäkemyksistä, koska nämä vaikuttavat siihen, millaisia kursseja he pitävät.

3. Autenttisuus

Autenttisuudesta keskusteltiin ainoastaan Rakenteiden ravistelijat -verkkoryhmässä. Lyhyt keskustelu käytiin aiheesta, kuka on oppimisen subjekti oppivassa organisaatiossa? Todettiin, että työelämässä usein hukataan resursseja kurssittamalla yksittäisiä ihmisiä sen sijaan, että koulutettaisiin koko työyhteisöä.

"Psykologinen tutkimus osoittaa, että yhdessä harjoittelevat ihmiset kehittävät nk. transaktiivisen muistin, joka auttaa tehokkaasti koordinoimaan toimintaa, muistamaan tärkeitä asioita ja välttämään virheitä. Tieto muiden yhteisön jäsenten osaamisen jakautumisesta on tärkeä työyhteisössä toimimisen älyllinen resurssi."

Kiinnostavana pohdinnan aiheena oli, että voisivatko oppimisen subjektit olla kokonaisia tiimejä tai työyhteisöjä yksilöiden lisäksi. Tvt on keskustelijoiden mukaan yksi niistä ammatillisen osaamisen alueista, joissa yhteisössä oppiminen on mahdollista, vaikka yksilön oma oppiminen on taustalla.

"Toisaalta saattaisi olla mielekästä käyttää verkkoteknologiaa ja luoda virtuaalinen oppimisympäristö työyhteisön sisään kehittämällä välineitä, joilla yhteisön jäsenet voisivat yhteisönä reflektoida käytäntöjään ja suunnitella työnsä kehittämistä. Tällaisessa ratkaisussa tärkeään asemaan nousevat sekä yhteisön rakentamisen että tiedonrakentamisen välineet verrattuna valmiiksi luotuihin oppimateriaaleihin."

4. Autonomia / itseohjautuvuus

Autonomia/itseohjautuvuus-teemakeskustelualueella esitettiin kysymys, miten hyödyntää verkkoa, jotta päästäisiin lähemmäs itseohjautuvaa oppimista? Yhdeksi vastukseksi nousi PBL (Problem Based Learning) -menetelmän käyttö. Seuraavassa esimerkki PBL menetelmästä:

"Opiskelijat on jaettu max. 10 hengen PBL-ryhmiin. Pienryhmät toimivat verkossa (meillä PBL-toteutukseen on tähän saakka käytetty Profiler-oppimisalustaa). Kullekin ryhmälle on määrätty puheenjohtaja ja sihteeri. Ryhmille on annettu oppimisvirike, joka voi olla artikkeli, videoleike, pieni pätkä valmista verkkokeskustelua tms. Opiskelijat ovat tutustuneet virikkeeseen ja verkossa keskustellen päättäneet oman ryhmän oppimistavoitteen. Sitten onkin edetty PBL:n askeleiden mukaisesti kohti tätä tavoitetta. Jokainen työvaihe on tapahtunut verkossa ja kestänyt ajallisesti noin 3-7 päivää. Työskentely on päättynyt erilaisten "ratkaisumallien" esittämiseen ja arviointiin sekä niistä tehtyyn yhteenvetoon."

Tärkeäksi tässä työskentelyssä mainittiin aikataulutus. Jotta asia etenee, täytyy tarkasti määritellä, milloin kukin vaihe alkaa ja milloin päättyy. Myös opiskelijoiden perehdytystä PBL-metodiin pidettiin keskeisenä. Lisäksi tuutoroinnilla on tärkeä sija PBL-verkkotyöskentelyn onnistumisessa.

Itseohjautuvuutta koskevissa kommenteissa oltiin sitä mieltä, että opiskelijoita pitäisi yliopisto-opetuksessa ohjata autonomisuuteen pidemmällä tähtäimellä. Keskustelijoiden mielestä on muistettava, että verkko on vain väline ja sitä voi käyttää joko viisaasti tai suunnittelemattomasti. Verkolle ei pidä antaa liian suurta merkitystä itseohjautuvuuden lisäämisessä.

"Verkko-opetuksessa ja tvt-avusteisessa opetuksessa voi hyödyntää apuvälineitä ja yrittää osoittaa opiskelijoille esim. keinoja (=linkkejä), joista löytyy apua silloinkin, kun he ovat työelämässä, eikä ole opettajaa, jolta voi kysyä."

Keskustelijoiden näkemys oli, että itseohjautuvuuteenkin täytyy opetella, koska opiskelijat ovat tottuneet samaan kaiken valmiina. Koulun käynti on enimmäkseen suorittamista, mikä juontaa keskustelijoiden mukaan juurensa jo peruskouluun. Vastuu oppimisesta pitäisi yliopistotasolla saada opiskelijalle, ja sen olisi oltava kaikkien opettajien yhteinen asia.

"Se joka tyrkyttää kaiken valmiina tekee karhunpalveluksen paitsi opiskelijoille myös kollegoilleen, jotka yrittävät kasvattaa opiskelijoita autonomisuuteen."

Keskusteluissa jaettiin myös erilaisia opetusideoita.

"Yksi ajatus on ollut tehdä video, jonka avulla tutustutaan elävän elämän esimerkkeihin ja johtamistilanteisiin, joita käytettäisiin harjoitustöiden pohjana. Video katsottaisiin luennoilla ja pienryhmät/työparit analysoisivat erilaisia johtamistilanteita. Tältä pohjalta jatkettaisiin oman harjoitustyön työstämistä verkossa esim. optiman keskustelutilassa. Harjoitustyö vaatii tueksi materiaalia. Olemme aloittamassa kirjaston kanssa artikkeleiden ja kirjaosien digitointihankkeen. Verkko toimisi siten sekä materiaalin jakelukanavana että harjoitustyötä tekevien työalustana."

Hyvänä asiana pidettiin mahdollisuutta opiskelijoille saada työskennellä äänitiedostojen avulla. Keskustelussa kävi ilmi, että äänitiedostona julkaistut luennot ovat opiskelijoiden suosiossa, koska niitä voi kuunnella rompulta esimerkiksi ajaessa tai lenkkeillessä.

5. Avoimuus

Avoimuus-teemakeskustelualueella lähdettiin liikkeelle avoimuus-käsitteen määrittelystä. Yksi opiskelija tulkitsi sen tarkoittavan monimuotoisuutta ja määrittämättömyyttä. Lisäksi hän määritteli avoimuuden dialogin ja merkitysneuvottelun mahdollistamiseksi siten, että pedagogista prosessia ja ympäristöä olisi mahdollista muokata ja suunnistaa prosessin aikana. Esimerkiksi TieVie-tekniikan, tulisi taipua monenlaiseen, eikä jämähtää mihinkään yksittäisiin näkemyksiin ja toimintatapoihin. Hänen mukaan TieVie-tekniikan tulee mahdollistaa:

erilainen informaation käsittely, tallennus, muokkaus, järjestely jne.
erilainen vuorovaikutus henkilöiden välillä
opettajan / kasvattajan ohjaava (vaihteleva) rooli vuorovaikutuksessa
em. komponenteista koostuvan ympäristön muokkaaminen tilanteen ja henkilöiden tarpeiden mukaan.

Keskusteluissa yhdeksi kehityssuunnaksi tällä hetkellä mainittiin ns. modulaarisuus. Modulaarisuutta määriteltiin seuraavalla tavalla:

"…että ei yritetäkään enää rakentaa yhtä isoa järjestelmää, jonka alla olisi kaikki tarvittavat työkalut ja palvelut, vaan kootaan tarvittava kokonaisuus maailmalla jo olemassa olevista ja hyviksi havaituista työkaluista eri tarkoituksiin. Eli ei sitouduta minkään tiettyyn järjestelmään tai pedagogiseen ratkaisuun, vaan tarjotaan erilaisia työkaluja, joista esim. jokainen kouluttaja valitsee omaan opetukseensa sopivat tilanteen mukaan (esim. yhteisöllisen tiedonrakenteluympäristön, materiaalien ja dokumenttien jakamiseen tarkoitetun välineen tai vaikkapa yhteiskäyttöisen elektronisen valkotaulun ja sen rinnalle keskustelutyökalun)."

Keskustelijat olivat sitä mieltä, että verkko oppimisympäristöjen suhteen pitäisi olla valinnan varaa, koska jokin yksi tekniikka ei välttämättä sovi jokaiseen pedagogiseen toimintaan. Resurssiongelmien takia yliopistot kuitenkin keskittyvät tukemaan vain jotain ympäristöä, joka saa monopoliaseman.

6. Dialogi / vastavuoroisuus

Dialogi/vastavuoroisuus -teemaan liittyen kielten opettajat miettivät, miten erityisesti kielten oppimista ja vuorovaikutusta voisi edistää tvt:n avulla. Esille nousi, että lähiopetuksen vuorovaikutusta usein ylikorostetaan.

Keskusteluissa annettiin useita esimerkkejä erilaisista tavoista hyödyntää Optimaa kurssien toteuttamisessa. Yksi opettaja oli kokeillut eri tapoja esim. käännöstehtävien ja kirjoitelmien korjaamisessa Optimassa, tässä yksi esimerkki:

"jos yksi opiskelija on tehnyt mallikäännöksen verkkoon, olen tehnyt virheiden kohdalle lisäkysymyksiä, antanut korjausvihjeitä ja kehottanut koko ryhmää pohtimaan ja ehdottamaan ratkaisuja. On syntynyt kivaa keskustelua (kielten sekamelskaa, saa kirjoittaa suomeksikin, koska kyseessä on kielellinen asia). Kun tehtävä on käsitelty, olen maalannut tekstin vihreäksi. Muut voivat sitten korjata omia käännöksiään tämän mallin pohjalta."

Toinen opettaja puolestaan toi esille, että

"kollaboratiivista oppimista voisi toteuttaa yhdessä ainelaitoksen kanssa. Esim. meillä kielikeskuksessa jotkut ruotsin opettajat ovat vetäneet teekkareiden ruotsin kursseja verkossa yhdessä ruotsin laitoksen aineopiskelijoiden kanssa, jolloin teekkarit itse asian tuntijoita ja ruotsin aineopiskelijat kielen tuntijoita. Kurssilta oli saatu erittäin myönteistä kokemusta."

Samantapaisia esimerkkejä oli muillakin. Oulussa on suomen kielen jaoksen ja kielikeskuksen suomen opetuksen välillä tehty yhteistyötä usealla tapaa. Suomea pääaineenaan opiskelevat ovat esimerkiksi toimineet kielikeskuksen kirjallisen viestinnän kurssilla "ammattilaisina" kielikonsultteina muiden aineiden opiskelijoille. Molemmat opiskelijat ovat saaneet opintoviikkoja ja arvokasta kokemusta yhteiseltä kurssilta.

Tekniikan tiennäyttäjät I keskusteli videoneuvottelun hyödyntämisestä opetuksessa. Yhtenä ongelmana pidettiin sitä, kuinka saada osallistujat keskustelemaan. Ratkaisuiksi ehdotettiin, että chattia voisi pitää auki luentoa seurattaessa, koska monet ilmaisevat itseään helpommin kirjoittamalla. Toiseksi hyväksi käytännöksi keskustelun aikaansaamiseksi mainittiin luentojen keskeyttäminen hetkeksi ja opiskelijoiden keskusteleminen joko pareittain tai ryhmissä. Tämän jälkeen puheenjohtaja voi koota kommentit ja luennoitsija vastata niihin. Lisäksi ehdotettiin, että luentomateriaalit voisi toimittaa osallistujille etukäteen, jotta he voivat seurata sitä myös esityksen aikana ja tehdä muistiinpanoja. Tämä helpottaa luentotilanteessa toimimista puolin ja toisin.

7. Kriittisyys

Kriittisyys-teemakeskustelualueella keskustelun aiheeksi nousi, kuinka järjestää laadukasta opetusta ja tehdä se kustannustehokkaasti.

Yksi osallistuja pohti oman hankkeensa kannalta haastavaa pedagogista ongelmaa, miten saada aikaan jotain oikeasti hyvää? Miten saada aikaan luovia pedagogisia ratkaisuja, jotka toimivat hankkeen perusajatuksen mukaisesti? Miten saada muutkin vakuuttuneeksi siitä, että nämä käytännöt ovat hyviä?

Kysymyksiin ehdotettiin ratkaisuksi esimerkiksi seuraavaa:

"Jos saat kuvattua kollegoiden toimivia verkkokursseja tiivistetysti, hieman abstrahoidussa muodossa, niistä voisi syntyä malleja/tapauksia, joista olisi helpompaa neuvotella ja sitten soveltaa (mitäs tämä oikeastaan muuta olisi kuin tutkimustyötä...). Usein hyvien käytäntöjen siirtymisessä ongelmana on, että niiden kuvailut ovat laajoja, täynnä tapauskohtaisia "reunahuomautuksia" ja hankalassa muodossa esitettyjä, että niitä on vaikeaa hyödyntää sellaisenaan. Toinen vaihtoehto on työskennellä jonkin aikaa "vierihoidossa" sellaisen opettajan kanssa, jolla on toimivia ratkaisuja, ja omaksua kaikkea hiljaisena tietona. Tämä on myöskin työläs ja hidas tapa levittää hyviä käytäntöjä."

Verkkokurssit todettiin kalliimmiksi vaihtoehdoiksi kuin perinteinen luento-opetus. Jos opettajat ovat paikallisia, voidaan kuitenkin säästää matka- ja päivärahakustannuksissa.

"Toisaalta jos verrataan kaikkia kustannuksia, joita verkkokursseista aiheutuu niin opiskelijoille kuin opettajille ja organisaatiolle, niin jäädään kauaksi kustannustehokkuudesta. Hyvä pointti on myös opettajan jaksaminen: keskustelin juuri tänään filosofian opettajan kanssa, joka totesi, että hän pääsisi paljon vähemmällä, jos luennoisi kurssin perinteiseen tapaan."

Keskustelijoiden mielestä asiaa pitää tarkastella myös laajemmin kuin pelkästään palkkioita vertaamalla. Vaakakupissa painaa mm. opintojen saatavuus, verkkokurssit mahdollistavat opintojen tarjoamisen myös kauempana asuville. Esimerkiksi avoimessa yliopistossa opiskelijat ovat usein hajallaan ja ilman verkkokursseja opinnot jäisivät kokonaan suorittamatta. Tvt tarjoaa myös mahdollisen ratkaisun täydennysopintojen järjestämiseen. Eri puolilla Suomea asuvat ihmiset voivat osallistua koulutukseen yhtä aikaa mahdollisesti työn ohessa tai osittain työaikana omalla työpaikallaan.

Toimiva verkko-opetus nähtiin myös tulevaisuuden myyntivalttina opetustaan myyville ja tarjoaville opetusorganisaatioille:

"…ja samalla nämä organisaatiot toteuttavat myös yhteiskunnallista velvollisuuttaan (erilaiset kansalliset tietostrategiat). Eräs opiskelija kertoi tietävänsä, että Jyväskylän avoimessa yliopistossa on suunniteltua myös verkkosivujen ja verkko-opiskelun esteettömyyttä. Hän uskoo, että juuri tällaiset, tällä hetkellä ei-voittoa tuottavat, ratkaisut ovat jatkossa koulutusorganisaatioille "ässiä hihoissa".

Yhden mallin kustannustehokkuuteen pääsemisestä tarjosi eräs Avoimessa yliopistossa toimiva. Heillä kohtuulliseen kustannustehokkuuteen on päästy sillä, että

opettajan tukena on asiantunteva tiimi
opettajalle maksetaan ensin kurssin suunnittelusta palkkio ja sitten
kustakin opetuskerrasta (opetusryhmästä) opetuspalkkio (samaa suunnittelua hyödynnetään siis moneen kertaan; väleissä saatetaan korjata ja päivittää kurssia kokemusten myötä)

Keskustelua käytiin myös siitä, kuinka saada henkilökuntaa osallistumaan hankkeisiin. Yhtä mieltä oltiin, että kaikki eivät missään tapauksessa osallistu, eikä tarvitsekaan. Verkko-opetuksen markkinointikeinoina mainittiin, että sitä voisi markkinoida hyvänä tapana testata keskeneräisiä ajatuksia ja materiaaleja, kuten tutkimuksen tai artikkelin aineistoa. Vähittäisen levittämisen menetelmää pidettiin hyvänä. Ensin kannattaa yrittää löytää muutama innokas jäsen, jotka olisivat valmiita kehittelemään omaan opetukseensa tvt:tä hyödyntäviä menetelmiä ja kokeilemaan niitä.

"Heidän ideoitaan ja kokemuksiaan voisi sitten vähitellen esitellä muille ja tarjota sitä kautta konkreettisia esimerkkejä ja malleja hyvistä uusista käytännöistä."

8. Reflektio

Reflektio-teemakeskustelualueella puhuttiin samasta teemasta kuin kriittisyys teema-alueella, miten saada työntekijöitä mukaan kehittämään työtään tvt:n keinoin? Erään osallistujan hankkeessa ongelmana oli, miten tvt-tukitoimet voitaisiin organisoida hänen laitoksellaan. Hän jäsensi ongelman hyvin:

1) Käytännön tukitoimien organisointi, kun mitään erityisiä resursseja siihen ei ole osoitettavissa. Voidaanko laitokselta valita tvt-tukihenkilö, ja miten tämä työalue sovitetaan käytännössä hänen muuhun toimenkuvaansa. Myös tehtäväjakoa eri tukiorganisaatioiden (laitos, talokohtainen tuki, tiedekunta, Opetusteknologiakeskus,...) kesken olisi hyvä selkiyttää.

2) Tuen ulottaminen tuntiopettajiin sekä opetukseen ja ohjaukseen osallistuviin tutkijoihin. Satunnaiset tuntiopettajat ovat yleensä kaiken tvt-tuen ja pedagogisen koulutuksen ulottumattomissa. Osalla yliopiston ulkopuolella työskentelevistä tuntiopettajista on myös melko vähän opetuskokemusta, joten tvt:n hyvien käytänteiden soveltamisessa hyvät tukipalvelut voisivat auttaa paljonkin.

3) Asiantuntijuuden jakaminen laitoksen vakihenkilökunnan piirissä.

Keskusteluissa todettiin, että esimiehen esimerkkinä oleminen ja sitouttaminen toimintaan on tärkeää, jotta henkilökunta sitoutuisi tvt:n soveltamiseen työssään. Yliopistossa tämä voi olla ongelmallista, koska varsinaisia esimiehiä ei ole. Yliopistomaailmaan sovellettuna voi lähteä liikkeelle miettimällä, löytyykö laitokselta innokkaita ihmisiä, joihin ottaa erityisesti yhteyttä.

Motivoinnissa ei kannata myöskään unohtaa sidosryhmien merkitystä, sillä opettajat ainakin jossain määrin tekevät opetusta suunnitellessaan ja toteuttaessaan yhteistyötä toisten opettajien, laitoksen johdon ja tiedekunnan kanssa.

Yksi keskustelija suosittelee yksikön yhteisiä opetuksen kehittämisreflektioita:

"Näissä tilaisuuksissa ne, jotka ovat pidemmeällä, kertoisivat tvt:n uusista mahdollisuuksista tai demoaisivat."

Toinen ehdotus on, että tvt-ammattilaiset jaettaisiin laitoksella erilaisiin kehittämistyöryhmiin. Tärkeää on myös se, että yritettäisiin löytää rahaa mahdollisimman monen kouluttamiseen.
Lopuksi tvt:n opetuskäytön kehittämisen edellytyksistä:

"Tvt-opetuksen kehittämien edellyttää kokonaiskuvan luomista omasta opetuksesta sekä sen suhteista oman organisaation tavoitteisiin eli strategioihin ja tämän kaiken kytkemistä tvt:n pariin. Kollegoja ei saa sitoutumaan tvt:n käyttöön, jos ei kaikille ole selvillä se, että nyt on oman organisaation työn kehittämisestä uuden työkalun avulla. Reflektion erilaiset keinot ovat silloin tarpeen, jotta saataisiin aikaan valaistusta."

9. Sitoutuminen / motivaatio

Sitoutuminen/motivaatio-teema-alueella yleiseen keskusteluun haluttiin nostaa yliopisto-opettajien ja ohjaajien verkko-opetukseen sitouttamisen ongelma. Kun on pohdittu verkko-opetuksen mahdollisuutta opettajan/ohjaajan kanssa, on usein törmätty empivään ja jopa suoranaisen kielteiseen asenteeseen verkko-opiskelua kohtaan. Yleisimpiä perusteluja torjuvalle asenteelle on seuraavassa listassa. Siinä on myös keskustelijoiden esittämiä vastakommentteja perusteluille.

1) Pelätään, että oma työ lisääntyy verkko-opintojen myötä ja samalla oman työmäärän ja työajan määrittely muuttuu epämääräisemmäksi, ei-hallittavaksi.

Verkko-opintoihin voi varata yhtälailla kalenterista tilaa kuin lähiopetuksiinkin.
Verkko-opintojen ohjauksen voi resurssoida (esimerkiksi kokonaistyöaikasuunnitelmaan) tunnein ja pitää tuntisuunnitelmasta kiinni.

2) Verkko-opintojen pelätään sitovan liikaa (työ ei päätykään esim. luentotilaisuuden päättyessä vaan viikonloppuna aamukahvien hörppimisen ohessa verkkoa tutkaillessa opiskelijoiden viestit "pomppaavat" vaatimaan vastausta ja kommentointia).

Sunnuntaikahvien aikaan ei ole pakko mennä verkkoon.
Opettaja voi kurssin alussa sopia opiskelijoiden kanssa "nettiketistä", joka määrittelee mm. kuinka usein opettaja käy verkossa, esimerkiksi maanantaisin ja torstaisin.

3) Oman työn arvon menettämisen pelko (verkko-opetusta ei koeta oikeaksi tai ainakaan yhtä arvokkaaksi opettamismuodoksi kuin esim. perinteinen kontaktiopetus).

Pitkien etäisyyksien takana olevat henkilöt kokevat verkkomahdollisuudet erittäin arvokkaaksi.
Hyviä kokemuksia omaavaa opettajaa voi käyttää ilosanoman levittäjänä.

4) Ei uskota että verkossa saataisiin aikaan oikeaa vuorovaikutusta vaan ajatellaan, että oikea vuorovaikutus vaatii kasvokkain olemista ja ei-kielellisten viestien näkemistä.

Verkko-opiskelussakaan ei ole kyse joko-tai -asetelmasta. Myös lähiopetusta voidaan liittää mukaan.

5) Pelätään tai tunnetaan epävarmuutta omien teknisten taitojen riittämisestä tai voidaan myös epäillä, ettei koulutettavilla ole tarvittavia välineitä, ohjelmia tai taitoja.

Näiden taitojen oppiminen voi olla myös yhtenä tavoitteena. Kenenkään ei tarvitse olla valmis.
Tukihenkilön avun tulisi olla helposti saatavissa. Oppimisympäristöt ovat yleensä melkoisen yksinkertaisia. Aloittavalla verkko-opettajalla voisi olla tuutori, jonka kanssa ensimmäiset verkkoistunnot toteutetaan.

6) Opettajan/ohjaajan verkko-opetukseen liittyvä palkkaus koetaan epämääräiseksi tai epäoikeudenmukaiseksi.

Tähän tehtäneen määritystyötä verkko-opetuksen yleistyessä.
Olisiko Suomen virtuaaliyliopistolla jotain annettavaa tähän ongelmaan?

Useat keskustelijat ovat siis törmänneet ennakkoluuloihin yrittäessään keskustella tvt:stä opetuksen apuvälineenä. Yhtenä hyvänä valttikorttina vastarintaa kohtaan esitettiin omien kokemusten kertominen toisille. Avoimuus niin hyvien kuin huonojenkin kokemusten jakamisessa voi innostaa myös toisia kokeilemaan.

Tukihenkilöajatusta pidettiin hyvänä. Keskustelussa korostettiin, että verkkoalustojen on oltava niin helppoja, että jokainen osaa käyttää niitä ilman ammattimaista tvt-opiskelua. Tällöin tukihenkilön ei tarvitse olla atk-asiantuntija, vaan hän voi olla esimerkiksi oman alansa edustaja.

Asiaa pohdittiin myös siltä kannalta, miksi opettajat eivät tule koulutuksiin. Yksi keskustelija esitti kompastuskiveksi koulutuksen formalisoinnin ja uusien hierarkioiden rakentamisen. Koulutus on hänen mukaansa harvoin lähellä ihmisten arkea ja uusien nimikkeiden keksiminen johtaa uusiin hierarkioihin.

Keskustelijat olivat sitä mieltä, että sitouttamisessa pitäisi enemmän korostaa laajemmin opetuksen kehittämistä kuin verkko-opetuksen kehittämistä. Eräs keskustelija esitti myös kriittisen kysymyksen: minkälaista sitoutumista verkko-opetusasioihin voidaan olettaa ja edellyttää? Verkko-opetusasiat vaativat innostuneisuutta - kysymys on, miten innostaa muuttamaan käytänteitä siten, että tvt:n integraatio olisi luonnollista? Yhtenä innostamisen keinona pidettiin oman tieteenalan konkreettisten esimerkkien esittämistä ops:n kehittäjille.

Verkkojaksolla pohdittiin myös kysymyksiä siitä, miksi verkko-opetusta pitäisi kannustaa lisäämään ja mitä hyötyä siitä on yksittäiselle opettajalle ja laitokselle. Oltiin sitä mieltä, että sitoutuminen verkko-opintoihin edellyttää, että henkilö kokee siinä olevan jotain henkilökohtaista mielekkyyttä.

"Tärkeää on, että verkko-opetuksesta tai opiskelusta löytyisi niin henkilökohtainen merkitys, että se saattaisi tuntua jopa persoonallisesti merkittävältä kokemukselta tai että se tuottaisi persoonallisesti merkittäviä oppimiskokemuksia."

Hieman toisenlainen mielipide oli, että

"…kysymys on loppujen lopuksi nykyaikaan siirtymisestä, kilpailukyvyn säilyttämisestä toisiin oppilaitoksiin nähden ja muuttuvan opiskelun tarpeisiin vastaamisesta ja viime kädessä opiskelijamäärien turvaamisesta."

Opettajalle syy verkko-opetuksen lisäämiseen voisi olla opetusaineksen kiinnostavuuden lisääminen (sekä yleisö että tekijä) ja myös opetustyön mielenkiinnon lisääminen itselle. Verkko-opetusta on kuitenkin vaikea markkinoida, jos opettaja on tyytyväinen työtapoihinsa. Opettajalle koituva hyöty voi olla esimerkiksi henkilökohtaisemman otteen saaminen opiskelijoihin verkkokurssin kautta. Keskusteleminen verkossa voi olla antoisaa, sillä verkkokurssilla saadaan mahdollisesti mukaan hiljaisimmatkin oppilaat.

Keskustelua käytiin myös kysymyksestä ovatko organisaationtason ongelmat pedagogisia ongelmia. Millaisia aktivointi- ja motivointimenetelmiä voi käyttää organisaation kanssa toimiessa? Vastauksissa pohdittiin, että opettaja ei toimi yksin, vaan organisaatiossa. Sillä tavoin se on ainakin sidottu pedagogiikan toteuttamiseen käytännön tasolla. Eli jokainen kantaa kortensa kekoon omalta osaltaan. Motivointikeinona ehdotettiin kehottamaan organisaatiota ottamaan kantaa konkreettisiin kysymyksiin, jotka koskevat heidän omaa osuuttaan kokonaisuudessa:

"Tehdä heidän osuutensa näkyviksi ja osoittaa se tarpeelliseksi."

Opetushenkilökunnan motivointiin vaikuttaa keskustelijoiden mukaan myös se, että opetustaidon kehittämisen tarve ei ole kaikilla yhtäläinen, eikä siihen kohdistu enää niin kovaa painetta, kun asema on vakiintunut. Lisäksi itsensä keittäminen on monella alalla työlästä. Keskustelussa pohdittiin, että jos opetustehtäviä hoitavalla ei ole tiedossa aseman muuttumista, palkankorotusta, muuta kehityspalkkiota tai kannustinta, jaksaako hän innostua kehittämisestä.

Mikä on sitouttamisen ja uusien työtapojen etsimisen viisasten kivi? Tähän yhden keskustelijan esittämään kysymykseen tuli useita vastuksia ja pohdintoja. Yhtenä viisasten kivenä pidettiin tvt:n positiointia eli

"…on määriteltävä suhde olemassa oleviin järjestelmiin, muihin työnteon järjestelmiin, olemassa olevaan informaatioon ja uusiin tarvittaviin osaamisiin. Ja kaikki tämä on jaettava. "

Sitouttamisessa nähtiin tärkeänä, että osallistujat saavat osallistua suunnitteluun ja vaikuttaa tvt käytön muotoon. Oltiin sitä mieltä, että moni opettaja pelkää tvt:n olevan ylimääräinen työtaakka. Sitoutumisen yhtenä edellytyksenä pidettiin, että kokee hyötyvänsä tvt:n käytöstä. Opettajat pitäisi saada myös näkemään verkko-opetuksen hyöty pidemmällä aikavälillä. Oltiin myös sitä mieltä, että oppimateriaalin tuotannossa verkkoon tarvitaan erityistaitoja, joita kaikkien ei kuitenkaan tarvitse hallita. Yhtenä sitouttamisen keinona voisi siten olla luottamuksen lisääminen toisten taitoihin. Pitäisi tuoda julki, että vähäisilläkin taidoilla voi aloittaa.

Sitoutumiseen ja motivaatioon liittyen keskusteltiin siitä, mikä on verkko-opetuksen jarruna. Yhtä vastausta kysymykseen ei ole. Teknistä puolta pidetään yhtenä verkko-opetuksen muutosvastarinnan syynä. Ei ole tarvittavaa osaamista. Toisena ongelmana mainittiin yliopistojen opettajakeskeinen opetuskulttuuri. Verkko-opiskelu lähtee opiskelijakeskeisemmästä oppimis- ja opetusfilosofiasta.

"Suomeksi sanottuna: verkkokurssit ovat inhottavia, kun niillä ei voi vain istua hiljaa ja kuunnella vastaanottavana osapuolena. Pitää itsekin TEHDÄ jotain, ajatella, keskustella, paljastaa oma tietämyksensä (mikä aiheuttaa älyllistä mustasukkaisuutta) tai tietämättömyytensä (mikä taas aiheuttaa älyllistä hävettelyä) ja niin edelleen."

Ongelmana on myös verkoston vakiinnuttaminen niin, että verkostoituneet laitokset jatkaisivat toimintaa myös sen jälkeen, kun ulkopuolinen rahoitus päättyy. Verkostoitumisen hyödyt pitäisi saada näkemään pidemmällä aika välillä. Sitoutumisessa voi auttaa ainakin johonkin asti avoimuus.

"Kerrottaisiin ihmisille rehellisesti kuinka sekaisin heidän työnsä menee pitkäksi aikaa, mutta että se kuitenkin kannattaa koska taivaanrannassa on sellaisia haluttavia asioita, joihin päästään käsiksi kun muutosprosessi on käyty lävitse."

Keskustelussa oltiin myös sitä mieltä, että "luennointi on edelleen yliopisto-opetuksen sydän." Näin on silloin

"kun noudatetaan hyvää opetuksen ja tutkimuksen ykseyden periaatetta eli tutkijat luennoivat niistä asioista, joita he tutkivat ja joista he ovat innostuneet."

Keskustelijoiden mukaan pitäisikin löytää jokin sellainen tapa saada yhteisöllistä opiskelua, joka ei eliminoisi tällaisia yliopisto-opiskelun parhaita ulottuvuuksia. Luentokursseihin voisi liittyä esimerkiksi mobiilien laitteiden tukemaa työskentelyä.

Keskustelussa tuli ilmi viime aikoina yleistynyt oppimisaihio näkökulma,

"eli ajatus siitä, että verkossa oleva oppimateriaali ei olisi valmiita "paketteja" vaan pienempiä kokonaisuuksia, joita opettaja ottaa käyttöön ja yhdistelee tarpeen mukaan omassa opetuksessaan."

Tämän kaltainen materiaalin käyttötapa mahdollistaa verkko-oppimisympäristöjen, opiskelijalähtöisten työtapojen ja oppimateriaalien yhdistämisen.

Aikuisopiskelijoiden motivointi

Keskustelua käytiin myös aikuisopiskelijoiden motivoimisesta verkko-opiskeluun. Aikuisopiskelijat suorittavat usein opintoja työn ohella. Perinteinen lähiopetuspainotteinen täydennyskoulutus tarjoaa hengähdystauon arkityöhön ja mahdollisuuden pysähtymiseen ja välimatkan ottoon työstä. Verkko-opiskelun haasteena on, että se täytyy yrittää sijoittaa kiireiseen työpäivään tai yön tunteihin.

Motivoinnin onnistumiseksi todettiin, että on tarjottava jotain lisäarvoa, joka on riittävän houkuttelevaa. Verkkopohjaisessa oppimisympäristössä se voisi olla onnistuneesti toteutunut yhteistoiminnallisuus eli toisilta oppijoilta saatu tuki, kommentit jne. Pakottaminen ja uhkaileminen todettiin aikuiskoulutuksessa tuloksettomiksi, koska osallistujat ovat maksavia asiakkaita, jotka ovat vapaaehtoisesti hakeutuneet koulutukseen.

Sitouttamiseen liittyen otettiin esille, että on huomioitava myös kohderyhmän sijainti. Maantieteellisesti samassa paikassa asuvat ja yhdessä työskentelevät ihmiset voi olla vaikea motivoida verkko-opintoihin, koska heille on helpompaa keskustella asioista kahvipöydässä kuin verkossa.

Keskustelussa todettiin, että omien autenttisten ongelmien käsitteleminen yleensä motivoi. Jotkut olivat haastatelleet osallistujia ennen koulutusta selvittääkseen heidän koulutustarpeensa. Toisena motivoinnin keinona on käytetty koulutuksen liittämistä opettajan omaan opetukseen. Lisäksi on markkinoitu tukea opetuksen suunnitteluun ja yhteistyömahdollisuuksiin liittyen tutkintouudistuksen mukanaan tuomiin uusiin kursseihin.

Opiskelijoiden motivaation väheneminen kurssin edetessä

Opiskelijoiden motivaation väheneminen kurssin edetessä oli aihe, joka herätti paljon keskustelua. Ilmiötä pidettiin yleisenä monimuotoisesti toteutetuilla kursseilla. Tuutoroinnin rooli nähtiin tärkeänä tässä asiassa, tuutorin tehtävä on kannustaa ja tsempata opiskelijoita eteenpäin opiskelussa. Lisäksi kurssitehtävillä ja työskentelytavoilla katsottiin olevan merkitystä. On tärkeää, että tehtävät ovat motivoivia ja työskentelytavoista erityisesti tutkivan oppimisen tavat on käytännössä havaittu toimiviksi. Keskustelujen sitomista kurssin tehtäviin pidettiin hyvänä tapana sitouttaa opiskelijat työskentelyyn. Ohjeiden annon tulisi olla verkossa selkeää, niin että ei jäisi tilaa väärinymmärryksille.

Muita näkökulmia olivat, että yhteiset tehtävät sitouttavat. Jos joku ei tee osuuttaan ajoissa, on työ hukassa kaikilta. Yksi osallistuja kertoi näyttävänsä opiskelijoille ne työkalut, joilla hän seuraa heidän aktiivisuuttaan Optimassa. Näin hänen ei tarvitse olla koko ajan itse kehottelemassa, vaan opiskelijat tietävät, että hän seuraa muutenkin.

Erittäin tärkeäksi verkkokeskustelun aikaansaajaksi esitettiin dialogisuus. Miten se voi toimia verkossa? Keskeistä on aloituskysymys.

"Ei siis vain oleteta, että keskustelu lähtee käyntiin jonkin artikkelin ja yhteisen laajahkon kiinnostuksen pohjalta, vaan laitetaan keskustelu reilusti käyntiin napakalla ja selkeästi rajatulla kysymyksellä. Usein provosointi voi auttaa myös. Jos keskustelu alkaa lässähtää, heitetään vaan uutta kysymystä kehään. Pieni asia, mutta yllättävän toimiva!"

Keskustelua käytiin myös yhden opiskelijan kehittämishankkeen innoittamana e-portfolion käyttämisestä osana opintoja ja siitä, miten saada opiskelijat ja opettajat sitoutumaan e-portfolion käyttöön.

Tärkeänä pidettiin, että opiskelijat perehdytetään hyvin, jotta opettajat ja opiskelijat sitä kautta sitoutuisivat e-portfolion käyttöön. Yksi opiskelija ehdotti, että lähdettäisiin yhdessä ideoimaan perusteluja, miksi portfolio on tarpeellinen. Hyvänä ajatuksena pidettiin myös sitä, että portfolio toteutettaisiin pätkissä. Lisäksi opiskelijoille on kerrottava, mihin porfolion arvioinnissa kiinnitetään huomiota.

TVT osaksi tutkintoa

Keskustelua käytiin siitä, että tulevien opettajien tulisi hallita työelämään siirtyessään esim. tiedonhankinnan taidot ja laajemmin ymmärrettynä informaatiolukutaito. Tvt pitäisi tuoda osaksi tutkintoa niin, että se tulisi luonnollisena kokemuksena kaikille. Sen pitäisi keskustelijoiden mukaan näkyä jo kurssikuvauksissa yhtenä työmuotona. Keskustelijat pohdiskelivat, että olisi hyvä, jos oppimisympäristöä työskentelymuotona käytettäisiin myös täydennyskoulutuksissa.

Toisaalta nostettiin esille, että jos opettajat laitetaan suoraan käyttämään esimerkiksi Optimaa, on heille järjestettävä siihen tarpeeksi tukea. Yksi keskustelija mainitsi, että tutkimuksissa on havaittu erilaisia ongelmia tvt-hankkeissa. On esimerkiksi hallittava aika monimutkaista tekniikkaa vähällä perehdytyksellä. Toiseksi on muutettava oma käsitys oppimisen ja opettamisen perusteista. Ratkaisuiksi näihin ongelmiin on ehdotettu, että on oltava riittävästi teknistä koulutusta ja teknistä tukea, reflektion käyttämistä ja mahdollisuuksien järjestämistä verkostoitua muiden opettajien kanssa.

10. Ongelmakeskeisyys

Ongelmakeskeisyys-teema-alueella yksi TieVie-osallistuja pohti, että voisiko opiskelukäytössäkin soveltaa verkossa "roikkuvien" nuorten tapaa ratkaista yhdessä ongelmia ja kehitellä uutta. Hän on seurannut kotiympäristössä kuinka tätä vertaistukea annetaan ja saadaan lähinnä irkin kautta.

Keskustelua käytiin myös tehtäväohjeistuksen ongelmasta. Kurssimateriaaleihin ja ohjeistukseen kiteytetään usein vain ydintehtävä, jota opettaja tarkentaa lähiopetuksessa. Verkossa opettajan pitää puolestaan ennakoida ja auttaa opiskelijaa muodostamaan käsityksen siitä, miksi jotain asiaa opiskellaan, miksi sillä on relevanssia, ja miksi se kannattaa tehdä tietyllä tavalla jne.

Verkko-opetusta ja kontaktiopetusta verrattiin myös opetuksen laadun näkökulmasta. Kontaktiopetuksessa voi ainakin jossain määrin saada käsityksen opetuksen laadusta opiskelijoiden kommenteista ja oppimistilannetta kriittisesti arvioimalla. Kysyttiin, että saadaanko verkkokurssilla palaute vasta kurssin päätyttyä. Jos kurssin on lyhyt, ei palautetta ehditä keräämään ennen kuin tilanne on jo ohi.

Opetuksen laadun arviointi liittyy olennaisesti oppimis- ja opettamiskäsityksiin. On turhauttavaa osallistua opetukseen, jossa julkipuhutaan toisenlaisesta oppimiskäsityksestä kuin mitä toteutetaan.

"Voisiko karkeasti sanoa niin, että kun opetus ja arviointi seuraavat johdonmukaisesti oppimis- ja opetuskäsitystä, opetus on riittävän laadukasta?"

Myös ryhmäkoon ja opetusmuodon suhteesta käytiin keskustelua. Mietittiin, onko olemassa jotain sellaista ryhmäkokoa, jonka jälkeen verkko-opetus voisi olla vaihtoehtona tehokkaampi kuin kontaktiopetus. Pohdittiin, että opetuksen tavoitteilla ja toteutustavoilla on merkitystä asiaan. Esimerkiksi luento-opetus 100-200 opiskelijalle voi olla kontaktiopetuksena erinomainen opetusmuoto, jos se on vuorovaikutteista, asiantuntevaa ja ongelmalähtöistä.

"Päihittänee kirkkaasti materiaalipankin tapaan toimivan verkko-opetuksen - vaikka materiaalit olisivat laadukkaita, ja etenkin, jos verkossa ei ole tarjolla henkilökohtaista/pienryhmäkohtaista ohjausta."

"Itselläni on sellainen kokemus, että 12-15 hengen ryhmäkoko / opettaja on maksimi niin verkossa kuin "elävänäkin", jos opetuksen tavoitteena on teorian koettelu käytännöllä tai toiminnan reflektointi teoreettisin näkökulmin."

11. Yhteisöllisyys, tiimityö

Yhteisöllisyys-keskustelulistalla mietittiin, miten lisätä yhteisöllisyyttä. Kuinka voidaan lisätä toistensa tuntemusta?

"Toisen tuntemista voidaan avittaa siten, että jokaisella on oma esittelysivunsa, ja alussa käytetään aikaa siihen, että opiskelijat keskustelevat toistensa kanssa ja toisten mielenkiinnon aiheista ja yrittävät näin aloitta yhteisen perustan rakentamisen…"

Osallistujien saaminen mukaan keskusteluun on vaikeaa. Eräs keskustelija esitti näkökulman, johon oli törmännyt lukemassaan artikkelissa:

"…meidän ei pitäisi miettiä, miten saamme osallistujat mukaan keskusteluun vaan meidän pitää miettiä, miten saisimme herätettyä heidän tarpeensa yhteisölliseen oppimiseen ja tämän kautta herää myös tarve keskustelulle."

Näin ollen pitäisi siis saada luotua hyvä ja motivoiva keskustelunaihe opintojen sisällöistä.
Yhteisöllisyys ja tiimityö keskustelualueella yritettiin etsiä vastausta myös ajankohtaiseen ongelmaan, miten jakaa monialaisen asiantuntijaryhmän osaamista? Eräältä keskustelijalta tuli ehdotus, että kannattaa aloittaa konkreettisen hankkeen tekeminen. Yhteistyötä oppii parhaiten tekemällä. Samalla kannattaisi sopia käytännön pelisäännöistä: vastuun jakamisesta, miten toiset voivat kommentoida ja esimerkiksi siitä, kuka hoitaa käytännön asiat.

Muita vinkkejä olivat, että tiimissä täytyy olla selkeästi vetäjä. Hänen tehtävänään on huolehtia, että toimintaa jäsennellään, eri vaiheiden tavoitteet asetetaan, sovitaan määräpäiviä ja arvioidaan onnistumista. Jokaisen tiimiin kuuluvan oman roolin löytäminen on tärkeää, että tietää oman osuutensa yhteiseen kurssiin. Lisäksi monialaisessa asiantuntijatiimissä kaikkien jäsenten tulee ylittää oman osaamisensa rajat, heille tulee myös toisen aihepiirin tuntemusta.

Seuraava puheenvuoro herätti paljon keskustelua:

"TVT-strategia on organisaationi yhteinen hanke ja tällä hetkellä minua askarruttaakin, kuinka saan kollegani mukaan suunnittelemaan yhteistä tulevaisuuttamme. Pelkään pahoin, että kovan tulosvastuupaineen ja suuren työmäärä kanssa kamppaillessaan he eivät välttämättä jaksa panostaa strategian suunnitteluun saatikka uusien työtapojen ja teknologiavalmiuksien oppimiseen. Kuitenkin strategian pohjaksi olisi tärkeää saada heiltä tietoa tämän hetkisestä tvt:n käytöstään ja näkemyksiä tulevista tarpeesta. Siis miten saada organisaation henkilökunta sitoutumaan strategiatyöhön?"

Edellä kuvattuun kysymykseen tuli useita vastauksia ja ehdotuksia. Tärkeää tällaisessa hankkeessa on, että takana on johdon tuki ja sitoutuminen sekä muutama läheinen työkaveri, jotka kokevat asian tärkeäksi. Osanottajille pitäisi tehdä selväksi, että on kysymys tärkeästä asiasta. Muutoksen jälkeen ei yleensä enää voi toimia vanhaan tapaan, siksi ihmisten on tultava mukaan päättämään ja vaikuttamaan.

Eräs keskustelija ottaisi mukaan suunnittelutiimin johdon ja innostuneiden lisäksi jonkun vähemmän innostuneen, henkilön jolla on kriittinen asenne kyseistä hanketta kohtaan. Tämä auttaa pohtimaan asioita useammalta kannalta: ymmärtämään, miksi esiintyy muutosvastarintaa ja etsimään uusia ratkaisuvaihtoehtoja.

Toisen keskustelijan käsityksen mukaan tällaisessa käytänteiden aika syvällisessä muuttamisessa kannattaa pitää mielessä kaksi asiaa: konkreettisuus ja pienet askelet. Tvt on useille aika abstrakti ja epätodellinen olio, joten käytännön esimerkit ovat paras tapa saada asia menemään perille. Kaikkea ei myöskään kannata yrittää uudistaa kerralla, vaan aloittaa pienimuotoisemmin esimerkiksi yksittäisten kurssien järjestämisestä.

Suurimmaksi ongelmaksi uuden opetuskulttuurin luomisessa koetaan sen saaminen kaikkien yhteiseksi asiaksi. Muutosprosessissa on kysymys kokonaisen sosiaalisen käytännön muuttaminen eikä vain irrallisen teknisen taidon hankkiminen.

"Eli ongelmana on se kuinka auttaa ihmisiä hankkimaan uutta teknistä infrastruuria vastaavat sosiaaliset käytännöt. Toisin sanoen kuinka luoda teknologiaan sopiva sosiaalinen infrastruktuuri (käytännöt, toimintatavat, sosiaalisen organisoitumisen muodot, normit, arvot jne.)."

Toimenpiteiksi ajateltiin, että pitäisi

ottaa käyttöön jokin Optiman tapainen ympäristö, joka antaa mahdollisuudet vähän joustavampiin juttuihin kuin sähköpostilista,
siirtää opetuksen käytänteitä ja sisältöjä verkon suuntaan,
motivoida joukot käyttämään näin syntyvää uutta kulttuurista rakennelmaa.

Konsultatiivinen työote

"Se suurin ongelma on varmaan siinä, että teknisenä henkilönä haluan vaan ja ainoastaan keskittyä siihen omaan tekniseen osaamiseen."

Keskustelussa mietittiin, että tiimissä eri asiantuntijoiden tehtävät voivat olla hyvin erillään toisista, mutta toinen toistensa ymmärtäminen jossain määrin on välttämätöntä vuorovaikutuksen onnistumiseksi. Esimerkiksi pedagogin ja tvt-asiantuntijan pitää osata kysyä toisiltaan erilaisia kysymyksiä. Suhdetta voidaan ajatella konsultatiiviseksi. On kyse yhteisestä ongelmanratkaisusta, jossa on oltava ainakin aavistus siitä, minkälaista asiantuntijuuden jakamista toisen alueen ekspertti voisi tarvita. Konsultatiivisessa keskustelussa voi ongelmanratkaisua viedä eteenpäin esimerkiksi tekemällä erityyppisiä kysymyksiä.

"On kyse dialogista, konsultaatiosta, yhteisestä ongelmanratkaisusta, ja sitten vielä jostakin joka on enemmän kuin nämä."

"Eli kuten Kirsti Longalta ja Kai Hakkaraiselta voimme oppia, monimutkaiset kognitiot syntyvät ihmisten välisissä rajapinnoissa. Yksilöllinen kognitio ei siis riitä, vaan mitä monimutkaisempien ongelmien ratkaisuista on kysymys, sitä varmemmin tarvitaan ajatusten ja osaamisen yhteisöllisyyttä. Jaetussa asiantuntijuudessa ja merkityksissä on kyse juuri tästä."

Useat keskustelijat ovat törmänneet erilaisiin ongelmiin yhteishankkeissa. Aina ei riitä kärsivällisyys jakaa ajatuksia, merkityksiä ei saada neuvoteltua, vaan yhteistyökumppanit tekevät omilla tahoillaan jotain, mitä ei yhdessä jaeta. Myös yhteisten tavoitteiden löytäminen voi olla hankalaa, eri osapuolilla on mahdollisesti liian vahva agenda oman asian läpiviemiseksi.

Mobiili oppimisympäristö

Tekniikan tiennäyttäjät I -ryhmässä keskusteltiin mobiiliin oppimisympäristöön liittyvistä pedagogisista ja teknisistä vaatimuksista. Opiskelijoille ja opettajille ei verkko-opiskelukaan ole välttämättä vielä arkipäivää, ja siksi monet eivät halua puhuttavankaan mobiilioppimisesta. Tästä syystä kulttuurisen kontekstin huomioiminen on keskeistä toteutettaessa mobiilioppimiseen liittyviä hankkeita.

Keskustelijat eivät kannata opiskelumahdollisuuksien kehittämistä vain siitä syystä, että on olemassa siihen sopiva tekniikka ja infrastruktuuri. Mobiilisuuden hyödyntämiselle täytyy olla oikea tarve. Mobiilioppiminen soveltuu heidän mukaansa parhaiten sellaisiin opiskelukonteksteihin, joissa vaaditaan liikkumista tai joissa ei ole mahdollista hyödyntää pöytätietokonetta. Mobiiliuden tuoma uusi lisäarvo oppimiseen voi olla, että se tarjoaa uudenlaisen kognitiivisen työvälineen. Opiskelijoiden tarpeen kartoitusta pidettiin hyvänä lähtökohtana lähteä kehittämään mobiiliteknologioiden käyttöä opiskelun tukena.

Yhtenä teoreettisena lähestymistapana tuotiin esille ns. tarjouman käsite. Sitä on viime aikoina käytetty pohdittaessa esim. teknologisten sovellusten ja ihmisten toiminnan välistä suhdetta.

"Tarjouman käsitteessä ajatuksena on, että välineellä on tiettyjä mahdollisuuksia ja rajoituksia (esim. kannettavuus), mutta ne eivät ole absoluuttisia ominaisuuksia vaan suhteessa siihen, miten näitä mahdollisuuksia käytetään (esim. uimarannalla kannettavuus toimii eri lailla kuin yliopistoluennolla). Eli välineen kehittämistä pitää tarkastella tiiviissä yhteydessä niihin käyttökonteksteihin ja käyttötilanteisiin, joissa sen "tarjoumia" hyödynnetään. Sama ominaisuus on eri tavalla hyödyllinen eri käyttötarkoituksissa."