Teema-alueiden määritelmiä
Asiantuntijuuden jakaminen
Jaetulla asiantuntijuudella (sosiaalisesti hajautetulla
kognitiolla) tarkoitetaan prosessia, jossa useampi ihminen
jakaa tietoihinsa, suunnitelmiinsa ja tavoitteisiinsa liittyviä
älyllisiä voimavaroja. Tavoitteena on saavuttaa
enemmän kuin mitä yksittäinen ihminen pystyisi
toteuttamaan. Eri alan asiantuntijoiden tehdessä yhteistyötä
jonkin tavoitteen saavuttamiseksi jaettu asiantuntijuus
luo pohjaa myös monitieteisyydelle ja verkostoitumiselle.
(Ks. esim. Hakkarainen, Lonka & Lipponen, 1999.)
Jaetun asiantuntijuuden arvo on, että toisilta saatu
palaute toimii uusien ajatusten testaamisen välineenä.
Jaetun asiantuntijuuden tilanteet liittyvät jokapäiväisen
elämän ongelmanratkaisuihin. Tietoyhteiskunnassa
hajautetun asiantuntijuuden prosessi näyttää
olevan yhä yleisempi ongelmanratkaisutapa työelämässä.
(Hakkarainen, Lonka & Lipponen, 1999.)
Autenttisuus
Autenttisuudella tarkoitetaan todellista, oikeaa, aitoa
tai väärentämätöntä. (Verkkopedagogiikan
kehittäminen ammatillisessa koulutuksessa ja työssäoppimisessa).
Autenttisessa oppimisessa oppijassa syntyy yhteys työstettävään
asiaan ja sen mukana olemassaolon tunne. (vrt. Taylor 1991,
90.) Autenttisuus edellyttää mm. dialogista luomista,
rakentamista ja löytämistä (Taylor 1991,
95,102).
Autonomia, itseohjautuvuus
Reflektion käsite on lähellä itseohjautuvuutta,
johon kuuluu tilanteiden tulkitseminen sekä tiedon
että tunteiden kautta. Itseohjautuvuudella tarkoitetaan
henkilökohtaista autonomiaa, joka tarkoittaa yksilön
taipumusta ajatella ja toimia itsenäisesti sekä
ohjata omia pyrkimyksiään. (Yrjönsuuri &
Yrjönsuuri 1995, 26.)
Knowles on kuvannut itseohjautuvaa oppimista prosessina,
jossa yksilöt tekevät aloitteen joko yksin tai
toisten avulla. (ks. esim. Ahteenmäki-Pelkonen 1994.)
Itseohjautuvuus on elinikäisen oppimisen väline.
Itseohjautuva oppiminen kuvaa prosessia, jossa oppijalla
on vastuu omasta oppimisestaan. Itseohjautuva oppiminen
on opiskelijan aktiivista, suunnitelmallista ja tavoitteiden
mukaista toimintaa.
Yksilöllinen autonomia
Itse käsite on perua kreikan sanoista autos, "minä"
ja nomos,"laki". Kirjaimellisesti tulkitttuna
se merkitsee "elää omien lakiensa alaisuudessa".
Tähän sisältyy yleensä määreitä
itsenäisyys, riippumattomuus, itsemääräämisoikeus,
itsedeterminointi, itsesäätely, itseohjaaminen,
itsehallinta yms. Autonomian on sanottu merkitsevän
"itsemääriteltyä vapautta ja erityisesti
moraalista itsenäisyyttä". (Loukola 1995)
Autonomia-käsitteen alkuperäinen merkitys ei
viitannut yksilöihin, vaan valtioihin. Valtio on autonominen,
kun se tekee omat lakinsa, eikä ole minkään
vieraan vallan alainen; vastaavasti yksilö on autonominen,
kun hänen päätöksensä ja toimintansa
ovat hänen omiaan, eikä hän ole minkään
vieraan vallan alainen, olipa se sitten ihmisen ulko- tai
sisäpuolella. (Loukola 1995)
Dialogisuus
Dialogi tarkoittaa ihmisten tasavertaiseen osallistumiseen
perustuvaa yhdessä ajattelemista ja perehtymistä
johonkin asiaan tai toimintaan. Dialogisuus sisältää
sisään rakennettuna aktiivisuuden ja yhdessä
ajattelemisen, jolloin yhteisön jäsenet ottavat
vastuuta sekä omasta että toisten osaamisen kehittymisestä.
(Loukola 1995)
Burbuleksen mukaan dialogi tähtää tarkoituksellisesti
uuden opettamiseen, oppimiseen ja ymmärtämiseen.
Dialogi on jatkuvaa ja kehittyvää kommunikointia,
jonka tavoitteena on parempi ymmärrys maailmasta, itsestämme
ja toisistamme. (Huttunen 1995)
Dialogi on vastavuoroista ja tasavertaista keskustelua.
(ks. verkkotutor)
Kokemuksellisuus
Humanistisen psykologian aatemaailmaan liitetty kokemuksellinen
oppiminen korostaa itsereflektion roolia. Kokemuksellisessa
oppimisessa kokemuksissa ilmenee yksilön minä,
joita reflektoimalla yksilö kehittää itseään.
(Rauste von Wright 1997) Oppiminen perustuu oppijan omiin
kokemuksiin ja itsereflektioon, jossa tavoitteena nähdään
itsensä toteuttaminen ja minän kasvu (Rauste von
Wright 1998 )
Kokemuksellisen oppimisen keskeisiä piirteitä:
Oppiminen on jatkuva prosessi, joka perustuu kokemuksiin
ja niiden analyysiin. Prosessi etenee syklisesti, sillä
onnistunut oppimisprosessi tuottaa aina uutta sovellettavaa
tietoa ja uusia kokemuksia, jotka reflektoidaan. (ks. verkkotutor)
Oppimisessa on keskeistä yksilön ja ympäristön
välinen yhteistyö. Oppijoiden käsitysten
pysyvyys ja/tai toiminnasta aiheutuvat muutokset syntyvät
yksilön persoonallisuuden ja ulkoisten tekijöiden
välisenä interaktiona. Oppimisen yksilöllisyys
sisältää myös sosiaalisen ulottuvuuden.
Kolbin syklistä mallia oppimisesta pidetään
keskeisimpänä kokemusperäisen oppimisen mallina
Keskeisintä mallissa on sen kaksi perusulottuvuutta:
ymmärtämisen ulottuvuus ja muuntelun ulottuvuus.
(ks. verkkotutor)
Kriittisyys
Brookfield on yhdistänyt kriittisyyden luovaan ajatteluun,
jossa ratkaisua etsitään monien laajojen näkökulmien
ja perspektiivien kautta. Samalla Brookfield liittää
kriittisen ajattelun tietoa koskevien ajatusten ja uskomusten
reflektointiin. Mezirow (1991) on todennut reflektion sisältävän
aina kriitisyyden elementin. (vrt. Poikela & Poikela
1999)
Kriittisyys voidaan nähdä reflektiivisenä
( Brookfield & Kolb) ja transformatiivisenä (Mezirow)
oppimisena, jolloin oppimistapahtuman taustalla oleva oppimiskäsitys
ja toiminnan tarkoitus on ohjata oppijoita, ja antaa heille
mahdolisuus kasvuun itsenäisiksi ajattelijoiksi ja
toimijoiksi. (Poikela & Poikela 1999)
Kriittisyys on ajattelua, joka kehittyy oman toiminnan
reflektion kautta, (ja voi kehittyä mm. ongelmaperustaisen
oppimisen avulla). (Poikela & Poikela 1999)
Reflektio
Reflektio on prosessi, jossa oppija aktiivisesti tarkastelee
ja käsittelee uusia kokemuksiaan voidakseen konstruoida
uutta tietoa tai uusia näkökulmia aikaisempiin
tietoihinsa. Reflektio oppimisessa on välttämätöntä,
koska syvällinen oppiminen edellyttää teorian
ja käytännön ymmärtämistä.
Reflektiivisessä prosessissa pyritään tietoiseen
ymmärtämiseen. (ks. verkkotutor)
Reflektoinnilla tarkoitetaan omien ja ympäristön
uskomusten kriittistä, perusteellista pohdintaa, jonka
yhteydessä pyritään ymmärtämään
omaa tekemistä ja oppimista, niiden perusteluja ja
seurauksia. Reflektointi voidaan ulottaa oman toiminnan
kokonaisvaltaisesta tarkastelusta myös oppimiseen ja
työelämän käytäntöihin. (Toiskallio,
Roisko & Trapp 1994, 23.)
Sitoutuminen, motivaatio
Sitoutuminen voidaan nähdä dialogin kommunikatiivisena
toimintana, johon kuuluu yhteisymmärrykseen tai yhteismerkitykseen
pyrkiminen. Osallistujilta vaaditaan kykyä ymmärtää
toisten ajatuksia ja tunteita, kykyä muuttaa omia käsityksiään
sekä kärsivällisyyttä pysyä dialogissa
silloinkin, kun edellytykset sen onnistumiselle näyttävät
huonoilta. (Huttunen 1995)
Vastavuoroisuudessa on kysymys niin kutsutusta kultaisesta
säännöstä: "mitä sinä
vaadit muilta, täytyy sinun vaatia myös itseltäsi."
On oltava valmiita esittämään perusteluita
omille väitteille, koska muilta odotetaan perusteluita
heidän väitteilleen. "Kun vaadit muita ottamaan
väitteesi vakavasti, täytyy sinun ottaa muiden
väitteet vakavasti."
Motivaatiolla tarkoitetaan voimaa, joka ohjaa, suuntaa
ja ylläpitää yksilön toimintaa. Psykologinen
motivaatiotutkimus sisältää useita eri suuntauksia.
Oppimisen tutkimuksessa näkyy keskeisimmin behavioristinen
motivaatiokäsitys sekä sosiokognitiiviset ja systeemiteoreettiset
näkemykset motivaatiosta. ( Tynjälä 2002,
98.)
Ongelmakeskeisyys
Ongelmalähtöinen oppiminen on alun perin liittynyt
lääkärikoulutuksen opetussuunnitelmalliseen
uudistukseen, jossa opetus ja oppiminen rakennettiin ongelmien
ympärille, ei oppiaineiden ympärille. Ongelmalähtöisen
oppimisen peruselementtejä ovat ongelmien muotoilu,
itseohjautuva oppiminen, reflektointi ja abstrahointi sekä
tiedon soveltaminen. Opiskelu tapahtuu pienryhmissä,
joissa jokaisella ryhmällä on ohjaava tutor. (ks.
esim. Tynjälä 2002.)
(Verkko)-opetuksen etiikka
Epäeettinen toiminta korkeakouluopiskelussa on lakia
tai muita yhteiskunnallisia normeja vastaan olevaa toimintaa,
joka ehkäisee yksilön oppimista ja jossa tavoitellaan
omia etuja käyttämällä hyväksi
toisia ihmisiä ja joka viime kädessä johtuu
jokaisen yksilön omista arvoista. Epäeettisiä
toimintoja voivat olla esim. lunttaus, toisten opiskelijoiden
töiden kopiointi (copy-paste -prujaus), lähdeaineiston
väärinkäyttö, toisten opiskelijoiden
hyväksikäyttö sekä ns. oman älyn
käyttämättä jättäminen. (Huusko
& Jokinen, 2001.)
Yhteisöllisyys
Yhteisöllinen oppiminen (Collaborative learning) on
opiskelumuoto, jossa
kaikilla ryhmän jäsenillä on yhteinen tehtävä
ja tavoite ja jossa pyritään
jaettujen merkitysten ja yhteisen ymmärryksen rakentamiseen
vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. (Dillenbourg
1999; Baker et
al. 1999)
Ryhmäoppimista on tutkittu useassa eri teoriaperinteessä,
joiden terminologiassa esiintyy myös kirjavuutta. Usein
pienryhmissä tapahtuvasta opetuksesta käytetään
termiä co-operative learning, joka usein suomennetaan
yhteistoiminnalliseksi oppimiseksi. Nykyisessä sosiaalisen
konstruktivismin englanninkielisessä kirjallisuudessa
käytetään termiä collaborative learning,
joka myös yleensä suomennetaan yhteistoiminnalliseksi
oppimiseksi. Monet tukijat haluavat painottaa työmuodoissa
ilmeneviä eroja, jolloin yhteistyössä oppimisella
( co-operative learning) tarkoitetaan ryhmän jäsenten
välillä olevaa selkeää työnjakoa.
Kollaboratiivisessa oppimisessa sen sijaan osallistujat
ratkaisevat tehtävän yhdessä ilman ennalta
asetettua työnjakoa. (Tynjälä 2002.)
Nykyisin yhteistoiminnallisesta tai kollaboratiivisesta
oppimisesta puhuttaessa tarkoitetaan useimmiten opiskelumuotoa,
jossa kaikilla ryhmän jäsenillä on yhteinen
tehtävä ja tavoite. Pyrkimyksenä on jaettujen
merkitysten ja yhteisen ymmärryksen rakentaminen vuorovaikutuksessa
toisten ihmisten kanssa. (Tynjälä 2002.)
Yhteisöllisellä työskentelyllä viitataan
toimintaan, jossa kaikki ryhmän/tiimin jäsenet
tuovat oman osaamisen mukaan yhteisen tietämyksen rakentamiseen.
Ryhmän / tiimin koko on merkityksellinen; hyvin toimiessaan
parityöskentely voi olla yhteisöllistä tai
jopa 10 hengen ryhmän työskentely. (Koli &
Silander 2002)
Lähteitä
Aarnio, H., Enqvist, J. & Helenius, M. (toim.) 2002.
Verkkopedagogiikan kehittäminen ammatillisessa koulutuksessa
ja työssäoppimisessa.
Ahteenmäki-Pelkonen, L. (1994). Itseohjautuvuus elinikäisessä
oppimisessa. Teoksessa: Kajanto, A. & Tuomisto, J. (toim.)
Elinikäinen oppiminen. Vapaan sivistystyön 35.
vuosikirja. Kansanvalistusseura ja Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura.
Saarijärvi: Gummerus.
Hakkarainen, K., Lonka, K. & Lipponen, L. (1999). Tutkiva
oppiminen
Älykkään toiminnan rajat ja niiden ylittäminen.
Wsoy: Porvoo.
Helkama, K & Myyry, L. (1999). Näkökulmia
ammattietiikan opetukseen yliopistoissa. Teoksessa Myyry,
L. (toim.) Ammattietiikka yliopistoissa: Eväitä
työelämään. Ammattieettisen opetuksen
kartoittamis- ja kehittämisraportti. (ks. http://www.valt.helsinki.fi/sospsyk/aetiikka.pdf).
Hintikka, M. Etiikan opetus - Onko se tarpeen? (1999).
Näkökulmia ammattietiikan opetukseen yliopistoissa.
Teoksessa Myyry, L. (toim.) Ammattietiikka yliopistoissa:
Eväitä työelämään. Ammattieettisen
opetuksen kartoittamis- ja kehittämisraportti. (ks.
http://www.valt.helsinki.fi/sospsyk/aetiikka.pdf).
Huttunen, R. Dialogiopetuksen filosofia. Tiedepolitiikka
3. Väitöskirja-artikkeli. http://www.cc.jyu.fi/~rakahu/tiedepol.html
Huusko, M. & Jokinen, S. (2001). "En minä,
mutta pojat". Yliopisto-opiskeluun liittyvä epäeettinen
toiminta sivistyksen ja tuloksellisuuden ristivedossa. Oulun
yliopiston opetus- ja opiskelijapalveluiden julkaisuja A
19. (ks. tiivistelmä)
Koli, H & Silander, P. (2002). Oppimisprosessin suunnittelu
ja ohjaus. Saarijärven Offset: Saarijärvi.
Kuure, L., Saarenkunnas, M. & Taalas, P. (2000). Verkkovälitteisen
tapauskeskustelun mahdollisuuksia kielenopetuksessa ja opettajankoulutuksessa.
Teoksessa: Kaikkonen, P. & Kohonen, V. (toim.)
Minne menet, kielikasvatus? Näkökulmia kielipedagogiikkaan.
Jyväskylän yliopistopaino.
Loukola, O. (1995). Mitä autonomia on? Aikuiskasvatus
3.
Mantere, S. Virtuaalitietokanta ammattietiikan työvälineenä.
(1999).
Näkökulmia ammattietiikan opetukseen yliopistoissa.
Teoksessa Myyry, L. (toim.) Ammattietiikka yliopistoissa:
Eväitä työelämään. Ammattieettisen
opetuksen kartoittamis- ja kehittämisraportti. (ks.
http://www.valt.helsinki.fi/sospsyk/aetiikka.pdf)
Poikela, E. & Poikela, S. (1999). Kriittisyys ja ongelmaperustainen
oppiminen.
Teoksessa Järvinen-Taubert, J. & Valtonen, P. Kriittisyyteen
kasvu korkeakoulutuksessa. Tampere: TAJU. (167-185)
http://www.uta.fi/laitokset/kirjasto/oppimiskeskus/
verkkoaineisto/kasv/poikela99.pdf
Rauste von Wright, M-L. (1998). Opettaja tienhaarassa.
Wsoy: Juva.
Rauste von Wright, M-L. (1997). Oppiminen ja koulutus.
Tieto- ja viestintätekniikan tiimin sanakirja. Hämeen
ammattikorkeakoulu.
http://www.aokk.fi/info/tekstit/
sanasto.htm#Yhteistoiminnallinen%20oppiminen
Toiskallio, J., Roisko, H. & Trapp, H. (1994). Tekemällä
oppii -toiminta. Sarja B: Raportit ja selvitykset 6. Turun
yliopiston täydennyskoulutuskeskus. Turku: Painosalama.
Tynjälä, P. (2002). Oppiminen tiedon rakentamisena.
Konstruktivistisen oppimiskäsityksen perusteita. Tammer-Paino:
Tampere.
Yrjönsuuri, R. & Yrjönsuuri, Y. (1995). Opettajan
osaaminen. Helsinki: Yliopistopaino.
|
